Wilsonin muistolle

Keskiviikko 18.6.2014 klo 13.44 - Sanna


Tämän kirjoittaminen on vienyt minulta useamman viikon, niin kipeästä asiasta on kyse. Lause kerrallaan olen rakentanut tätä lyhyttä raskasta blogitekstiä. En millään olisi voinut arvata kirjoittavani blogiin seuraavaksi nuoren, terveen koiran muistokirjoistusta. Elämä ei kuitenkaan aina mene niinkuin toivoisimme, sen enempää koirien kuin muidenkaan asioiden kanssa; niinpä toukokuun lopulla eräs tiistai oli meille suuren surun ja loppumattomalta tuntuvien kyynelten päivä. Wilson jäi maantiellä auton tönäisemäksi ja se kuoli saamaansa iskuun välittömästi. Oli vain hetkestä kiinni ettei Wilsonia autolla seurannut Hannu saanut koiraa tieltä kiinni. Ainut lohdullinen asia tässä murheellisessa surkeiden sattumusten sarjassa on, että tiedämme ettei Wilson joutunut kärsimään, vaan se todellakin lähti saappaat jalassa.

Wilson ei ollut mikään tavallinen koira. Sillä oli monen monituisia hassuja maneereja, jotka tekivät siitä juuri Wilsonin. Lukemattomia kertoja sain Wilsonin kanssa täydentää lausetta: "Minulla ei koskaan aikaisemmin ole ollut koiraa, joka..." Wilson ei ikinä lakannut yllättämästä meitä. Se oli pieni, liian suurilla korvilla ja valtavalla sydämellä varustettu maailman hassuin ja hyväntahtoisin koira. Sanoin usein, että "Wilsonilla on valot päällä, muttei ketään kotona", mutta tein sen suurella rakkaudella. Wilsonin ei alun alkaen ollut tarkoitus jäädä meille itselle, vaan yritin etsiä sille sijoituskotia. Kun joitakin kuukausia oli kulunut, eikä sopivaa kotia ollut löytynyt, totesimme että Wilson on jo kotona, vaikka sillä ei Putkosen kanssa ollut ikäeroa kuin muutama päivä. Tämä onkin hyvä esimerkki beaglen sosiaalisuudesta parhaimmillaan; kaksi samanikäistä urosta elämässä sekalaumassa sulassa sovussa ja vieläpä parhaina kavereina keskenään. Tottakai poikien leikkejä piti toisinaan pikkuisen toppuutella, jos kierrokset yltyivät, mutta vierekkäin ne nukkuivat lähes aina. On uskomatonta, miten yhden pienen koiran puuttuminen jättää näin isoon laumaan valtavan aukon. Nyt kun Wilsonia ei enää ole, tuntuu lauma kovin rauhalliselta ja hiljaiselta. 

On ollut, ja on edelleen hetkittäin, äärettömän vaikeaa hyväksyä sitä tosiasiaa ettei Wilsonia enää ole. Jäljellä on vain muistot vajaan kahden vuoden ajalta pienestä koirasta, joka oli valtava persoona. Olin ajatellut laittaa tähän kirjoituksen oheen monta kuvaa Wilsonista, mutta sen kuvien selailu sattuu vielä liikaa.

WILSON XANRINA 02.06.2012-27.05.2014

img_4238.jpg


Kommentit

23.6.2014 11.28  Kati

Otan osaa suureen suruun :( Eihän sitä voi varmasti vielä hyväksyä mutta kuten sanoit, onneksi koiran ei tarvinnut ainakaan kärsiä. Jaksamisia!

23.6.2014 15.46  Sanna

Kiitos Kati!

28.6.2014 18.39  Kati

Kiitos että sain tuntea Wilsonin ja esittää sitä näyttelyissä. W oli beagle joka sai suupielet ylöspäin <3

30.6.2014 10.40  Sanna

Kiitos Kati! Kauniisti sanottu <3


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini