Pennut ja vaarallisesti elävä isukki

Pennut ovat nyt yhdeksän viikkoisia. Eläinlääkärimme oli pitkään lomalla ja siksi kävimme pentujen kanssa tarkastuksella ja sirutuksella vasta tänään. Pönqvistin toinen kives loistaa edelleen poissa olollaan, muuten pennuilla oli kaikki kunnossa ja ne saivat terveen paperit. Autoilua harjoiteltiin tänään oikein urakalla kun eläinlääkäri reissulla pistäydyttiin myös Kokkolassa kaupassa. Hyvinhän tuo tuntui sujuvan, tyytyväisinä pennut matkustivat omassa häkissään. Olemme kuluneen viikon aikana harjoitelleet hihnassa kävelemistä. Se on kieltämättä melkoisen haastavaa kahden pennun kanssa yhtäaikaa. Parhaiten pennut kipsuttavat samaan suuntaan kun joku aikuisista koirista on "veturina" mukana. Olen opettanut niille myös luoksetuloa. Se on mielestäni jokaiselle koiralle tärkein opittava käsky. Pennut ovat hoksanneet, että iloista "Tänne!"-kutsua seuraa paljon kehuja sekä pienet namit ihmisäiskän taskusta. Luoksetulo on siis hauskaa!

Toisiaan pennut pureskelevat niin antaumuksella, että Pömppärellalla on jo kahdesti ollut vuotava haava korvassa. Eräänä iltana Pönqvist sai napakan otteen Pömppärellan kirsusta, kun kulmahammas sujahti sopivasti sieraimeen, onneksi ei sentään sierain revennyt. Tosi ikävän näköinen se oli pari päivää, mutta parani nopeasti.

Otimme pennuista eilen 9-viikkois potretit. 

Kertalaakin Ei Kun Menoksi "Pönqvist" 9 vkoa

Pönqvist 9 vkoa

Kertalaakin Ei Hyvää Päivää "Pömppärella" 9 vkoa

Pömppärella 9 vkoa

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita... niitä meillä on riittänyt. Wilson on nimittäin keksinyt, että jos se pääsee livahtamaan pihaportista tai kaivautumaan aidan ali, koko maailma ja maantie ovat sille avoinna. Pihaltamme on maantielle matkaa vain muutamia satoja metrejä. En koskaan ole osannut pitää sitä pahana asiana, suorastaan päinvastoin, elämä on helppoa kun talvellakin tiet ovat aina kunnossa, se kun ei maalla asuessa ole ollenkaan itsestään selvää. Mielipiteeni on muuttunut täysin sen seikan myötä, että kotonamme on koira, jonka mielestä autot ja kaikki muu liikenne on kivaa jahdattavaa. Sen parempi, mitä lujempaa vauhtia peltilehmät kiitävät karkuun. Lenkkeillessäkin kaukana siintävä auto saa Wilsonin kierroksille ja kiihtymään. Ei siis mikään harmiton tai helposti ratkaistava ongelma kyseessä.

Toimivaa kikkakolmosta en ole vielä Wilsonin ongelman ratkaisemiseksi keksinyt. Kamalinta on pelko siitä, että koira menettää henkensä tai vielä pahempaa, aiheuttaa tielle syöksyessään jonkun ojaan ajon ja sen seurauksia en uskalla edes ajatella. Viime viikolla Wilson karkasi,kun olin ottamassa koiria autosta ja sen  hihna lipesi kädestäni. Sydän pamppaillen juoksin näköpiiristä sekunneissa kadonnutta koiraa huutaen ja etsien. Kylätietä pitkin huristi traktori apevaunun kanssa ja samassa näin Wilsonin parin sadan metrin päässä, tietenkin siellä suunnassa minne traktori oli kovaa vauhtia menossa. Se tunne, kun näkee koiransa syöksyvän suoraan traktorin eteen... ja kuskin jarruttavan nippanappa ennenkuin koira on alla, on niin veret seisauttava, etten haluaisi kokea sitä enää koskaan. Onneksi Wilson on melkoisen yksinkertainen ja kiltti hömelö, eikä se katoa kuin pieru saharaan; kun se näki minut huutamassa ja heilumassa, se juoksi luokseni ja sen ilme oli taas kerran sellainen: "Ai äiti, säkin olet täällä tiellä juoksentelemassa?! Kivaa!" Kovin pitkään ei ole siitäkään kun Wilson karkasi pihalta ja se löytyi juoksentelemasta maantieltä autojen seasta. Jokainen autoilija tietää, miten pitkä jarrutusmatka satasen nopeutta ajettaessa on. Wilson elää vaarallisesti ja pelkään, että joskus käy vahinko ja se vielä jää auton alle. Onni on ollut tähän mennessä pienellä koiralla matkassa.

Wilson on keksinyt, minne mummolassa koirien pallot on piilotettu...

Luonteelleen ominaisesti se tarttuu heti toimeen. Kyllähän ne sieltä on leikkiin saatava!

Muru ja Putkonen tarkkailevat vieressä tuottaako Wilsonin ponnistelut tulosta.