Töitä riittää ja riittää ja riittää

 Menneellä viikolla olen saanut useampaan otteeseen miettiä miten mielekäs ammatti sitä on tullutkaan valittua. Työpäivät ovat venyneet pitkiksi, kun peltotyöt ovat meneillään ja lehmien poikimisten valvonta ei katso kelloa. Yli puolenyön ollaan joka ilta vielä palloiltu navetan ja laitumen välillä. Epäonnikin on osunut nyt kohdalle useamman kerran viimepäivinä; vahinko ei tule yksin maatilallakaan.

Viime maanantaina traktorista hajosi tuulilasi. Karvaasti muistelin vakuutusmyyjän tarjonneen vakuutusturvaa siihenkin onnettomuuteen, mutta eihän sitä tietenkään ostettu, kun ikinä aikaisemmin ei tällä tilalla ole tuulilasia traktorista hajonnut. Nyt on ja reilu tuhat euroa meni että vilahti.

Viime kirjoituksessa kerroin poikimisten onnistuneen hienosti, unohdin sitten *koputtaa puuta*. Kymmentä onnistunutta poikimista seurasi kolme tavalla tai toisella pieleen mennyttä. Kaikkein hurjin kokemani poikimavaikeus sattui tiistaina, kun simmental hiehon syntyvä vasikka oli aivan liian suuri, eikä se mahtunut syntymään ilman kohtuutonta vetoapua ja eläinlääkäriä. Suruksemme menetimme sekä vasikan että emän.  Taloudelliset menetykset ovat suuret, mutta suru eläinten kärsimyksistä ja kuolemasta ovat pahinta. Hätäteurastuksena emän lihat saatiin sentään pakastimeen talteen meidän ihmisten ruuaksi. Jouduimme ostamaan toisen 400 litran pakastimen, kun entinen oli jo täpö täynnä naudanlihaa. Emme viitsineet punnita lihoja tällä kertaa, mutta jauhelihaa tuli kolme 65 litran saavia ja paisteja ja fileitä yksi 70 litran saavillinen. Kotona teurastettua lihaa ei saa myydä ulkopuolisille (asia jota en voi ymmärtää), joten arvata saattaa mitä meillä syödään...

Torstaina ensi kertaa poikinut hereford hieho oli synnytyksen jälkeen kerta kaikkiaan pallo hukassa. Onneksi ehdimme väliin, sillä emä kävi vasikan päälle aivan hurjistuneena sarvipäineen. Eipä auttanut muu kuin pelastaa vasikka äitinsä raivolta. Suloinen Jens-sonnipoika asustaa nyt navetalla meidän hoivattavana.  Lisätyötä käsin juotettava vasikka aiheuttaa kovasti ja aprikointia siitä mitä Jenssonin kanssa tehdään. Laumaan sitä ei pysty ujuttamaan, ennen kuin vasikat vieroitetaan emistään puolen vuoden kieppeillä. Samanlajista seuraa sille on järjestettävä, mutta sepä ei käykään kovin helposti, sillä luomutilana saamme ostaa eläimiä ainoastaan toisilta luomutiloilta.

Kieltämättä hauskaa seurattavaa kun Jens saa villipyllyhyppelykohtaukset navetan keittiössä ja puskee tosissaan navetan sohvana elämäänsä jatkanutta Chesterfieldiä :-) Olen yrittänyt pitää Jenssille seuraa mahdollisimman paljon ja tätä menoa siitä taitaakin tulla varsinainen lemmikkisonni.

Eilen Jens sai (valitettavasti) seuraa yhdestä ihan omasta vasikasta, lehmävasikka Jatsista. Tämä vasikka on muutaman päivän ikäinen ja sen emässä ei ole mitään vikaa, mutta jostakin kumman syystä vasikka vaan ei ymmärrä imeä utareesta maitoa. Olemme yrittäneet sitä ohjata ja opastaa, mutta ei vaan ota onnistuakseen. Tällä menolla vasikka kuolee nopeasti nälkään ja kuivumiseen, joten olemme joka päivä käyneet sitä väkisin pulloruokkimassa. Eilen sitten erotimme Jatsin emästään ja siirsimme sen navetalle, jotta pystymme hoitamaan sitä paremmin. Kovin lupaavalta ei tämän vasikan vointi valitettavasti vaikuta. Kaikkemme kuitenkin yritämme, että saisimme sen pysymään elossa.

Viime viikolla minulla oli koulussa viimeinen näyttötutkinto ja loppujen kirjallisten materiaalien palautukset. Onneksi koulu on nyt käyty ja tutkintotodituksen pitäisi tulla postissa vielä ennen juhannusta. Koulun järjestämät valmistujaisjuhlat olisivat olleet perjantaina, jos olisin niihin ehtinyt mennä ;-)

Onhan tässä ammatissa hyvätkin puolensa, vaikka ne kiireessä välillä tuppaavat unohtumaan.  Varsinkin vasikoitten puuhia laitumella ja tarhassa on nyt tosi antoisaa seurata. Vaikka välillä on tullut takaiskuja, suurinosa poikimisista on edelleen onnistunut moitteettomasti, eilenkin kaksi uutta lehmän lasta näki päivänvalon. Hannu sai tänään toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa, kun kävimme Ylivieskassa traktorikaupoilla. Vanhat murheenkryyni traktorit vaihtuvat yhteen uuteen tällä viikolla ja Hannun ei siten toivottavasti tarvitse enää tänä kesänä menettää hermojaan alati hajoavan traktorin kanssa. (Sitten saadaankin hermoilla vain sitä miten uusi traktori saadaan maksettua.) Työn iloa siis luvassa ja univelat ehditään nukkumaan pois varmaan sitten talvella ;)

Mutta tälläistä maatilan asioista jaapotusta siis tällä kertaa. Koiramaisiin kuulumisiin lupaan palata loppuviikosta, kunhan olemme lauantaina esiintyneet Tuurin koiranäyttelyssä. Lomittajaa meillä ei ole lauantaille, joten pikkuruinen riski siis on olemassa, että näyttelyyn ei päästä lähtemään, jos lehmärintamalla tapahtuu jotakin erikoista. Toiveissa on hyvä elää ja sitä rataa. Laitanpa tähän vielä reilun viikon takaiset kuvat venähtäneistä kaksosista; Tuikku ja Roihu ovat kohta 5 kuukautta vanhoja.