Pieni ystävä on poissa

Shadowgame's Ain't A Saint 23.1.2006 - 16.4.2015

                                                                         Norma tammikuussa 9-v. syntymäpäivänään

Viime viikon torstaista tuli yllättäen luopumisen ja surun päivä. Kun keskiviikkona tulimme lampolan iltatöistä sisälle yhdeksän jälkeen, huomasin keittiön lattialla pienen veritipan. Koska sekalaumassa narttujen juoksuista tulee pidettyä erittäin tarkasti huolta ja kirjattua ne visusti ylös, tiesin heti että kenelläkään ei pitäisi olla juoksua tuloillaankaan pariin kuukauteen. Nopea peräpäiden tarkastuskierros ja veritipan lähteeksi paljastui Norma, joka vuoti sen verran että talouspaperiin sai pyyhkäistyä haalean veritipan. Muistikirjasta katsoin Norman edellisen juoksun alkaneen helmikuun 10. päivä, joten kohtutulehdus oli ensimmäinen mieleen tuleva vuodon syy.

Piparille oli varattu aika sterilaatioon seuraavalle päivälle klo:12, joten päätimme odottaa siihen asti ja ottaa Norman eläinlääkäriin mukaan. Mitään muutosta Norman käytöksessä ei ollut havaittavissa ja aamulla mittasimme lämmön, joka ei poikennut normaalista. Vuoto oli yön aikana lisääntynyt. Iloisesti häntä heiluen Norma juoksi kotoa lähdettäessä autoon. Jo matkalla eläinlääkäriin mietimme vakavasti eri vaihtoehtoja, sillä Normalla todettiin vuosi takaperin vaikea sydämen vajaatoiminta. Olisin silloin steriloittanut Norman yhtä aikaa toisten harjisten kanssa, mutta sydämen tila oli jo tuolloin niin huono ettei leikkausta voitu tehdä. Norma söi siitä asti sydänlääkkeitä. Päätimme, että jos kyseessä on kohtutulehdus, lääkehoito on ainoa vaihtoehto.

Norman kohtu ultrattiin ja eläinlääkäri diagnosoi heti tutkimuksen ja vuodon perusteella märkäkohdun. Kun hän tämän jälkeen kuunteli koiran sydämen, hän totesi että leikkaamaan ei missään nimessä lähdetä. Saimme itsekin kuunnella Norman sydäntä; sitä kuinka väsynyt se olikaan. Yksittäiset sydämenlyönnit hävisivät täysin voimakkaaseen suhinaan ja rahinaan. Teimme raskaan päätöksen Norman nukuttamisesta ikiuneen. Hieman lohdulliselta tämän jälkeen tuntui eläinlääkärin toteamus, että meillä oli kaksi syytä lopettamiselle, sillä Norman sydän ei olisi enää kauaa jaksanut. Niin Norma nukahti kauniisti ja rauhallisesti pois. Surun selätti tuolloin suuri helpotus siitä miten hyvän lopun pieni ystävä saikaan. Norma ei ehtinyt tulla kipeäksi eikä kärsiä tuskista kohtutulehduksen tai sydämen takia, vaikka todella vakavasti sairas olikin. Sen viimeinen eläinlääkärireissu oli kiva matka muiden joukossa, jonne se lähti hyväntuulisena häntää heiluttaen. Me teimme sille raskaan viimeisen palveluksen onneksi riittävän ajoissa.

Suru on noussut pintaan vasta parin viimeisen päivän aikana, nyt kun päivittäin huomaan että Normaa ei enää ole. Vaikka Norma ei saanut mielestäni elää kääpiökoiran mittapuulla kovin vanhaksi, on yhdeksän yhdessä vietettyä vuotta melkoisen pitkä aika. Moni avioliittokaan ei kestä yhtä kauan. Olen muistellut kaikkea mitä noiden vuosien aikana elämässämme on tapahtunut ja sitä miten Norma on siinä kaikessa ollut mukana. Jos koiristamme kaikki, niin erityisesti kuitenkin Norma oli minun koirani. Oikeastaan se valitsi minut ja piti omanaan kaikki nämä vuodet. Olen aina vitsillä sanonut, että jos Norma saisi päättää, minulle kasvaisi kengurun pussi, jossa se istuisi eikä kulumallakaan lähtisi pois. Norma käyttikin hyväkseen jokaisen tilaisuuden liimautua minuun kiinni. Se istui sylissäni ruokapöydässä ja makasi rinnallani tai niskan takana telkkaria katsellessa. Sängyssä vieressä nukkuminen loppui aikanaan siihen, että pelkäsin litistäväni koiran yön aikana hengiltä. Norma kun nukkui aivan kirjaimellisesti kylki kyljessä.  En varmasti ikinä tule omistamaan toista koiraa, joka omistautuu minulle samalla tavalla. Jokaiselle meillä vierailleelle Norma on tuttu; se joka ovelasti lähes huomaamatta hyppäsi vieraan syliin kahvipöydässä. Edesmennyttä kunnioittaen täytyy kuitenkin myöntää, että Normassa oli myös huonot puolensa. Lempinimensä, Rouva Rutina, se ansaitsi olemalla pentujen ja vähän isompienkin kauhu. Pienestä koostaan huolimatta sen ylitse ei laumassa kävelty ja vaikka muut koirat eivät sitä aina tuntuneet ottavan kovin tosissaan, ne kuitenkin kunnioittivat pientä päättäväistä harjakoirarouvaa. 

Hautasimme Norman pihallemme Wilsonin viereen. Nyt jäljellä ovat enää muistot rakkaasta ystävästä. Hei, hei Norma.